ostuin ilmoittaútumaan kun Jessica halusi mennä. Mentiin vaan tokalle ja kolmennelle kun en jaksanut nousta niin aikaisin. Meidan eka rata (kisan toka) näytti suht helpolta, mutta osoittautui vaikeammaksi kuin mitä näytti.
Alku ok ja A hyvä, keskisuoran päädyssä (hyppy poikittain seinää kohti) Pray kääntyi väärään suuntaan kun ohjasin leikkauskädellä mutta en aloittanut itse leikkausta ajoissa, kiersi esteen mutta ei virhettä. Puomilta karkasi eikä lukenut seuraavaa estettä joka oli sivuvuuntaan seinän vieressä, luki hypyn suoran edessä ja siinä pyörittiin ennen kun putki löytyi. Kieltoa ei silti tullut ja nolla tuli :o)
Kovin paljon nollia ei tullut joten Pray voitti -> FinS AVA :o)
Hyppis oli lapsellisen helppo, onnistuin silti tyrimään sen :o/ Piti vekata/pyöristää koira yhden putken jälkeen ennen hyppyä jotta näkisi kepit, en sitä tehnyt joten lensi suoraan seuraavalle hypylle, argh miten ärsyttävää että olen noin pöljä :o/
Jessica ja Sin hyllyttivät ekan radan mutta saivat nollan toiselta :o)
Oli oikeasti kivaa olla kisaamassa pitkästä aikaa sekä nähdä kaikkia kavereita joita ei muuten näe, ehdin jo ajatella että
miksi olen tätä ollut lopettamassa... Kilpakumppani kuiteski ystävällisesti muistutti minua siitä ;o) Hyppiksen rataantutustumista odottaessa onnitteli voitosta katsoen samalla muualle, siihen päälle tokaisi että "toivottavasti et nyt vielä voita hyppistäkin kympillä"... Et tervetula takaisin agilitykisoihin vaan :o/
En vastannut tähän mitään, vaikka teki mieli pyytää miehen keskittymään vaan omiin suorituksiin, niin ehkä useimmin yltäisi siihen mitä antaa ymmärtäkin...
En ollut kuitenkaan tästä käyttäytymisestä lainkaan yllättynyt, mutta silti jäin miettimään johtuuko se luonteesta vai kasvatuksesta? Miksi toisilla on niin kova tarve pahoittaa toisten mielen, vaikka tämä ei edes itse ottaisi minkäänlaista kontaktia :o/ Helpottaakohan se omaa turhautumista jos ei onnistu, mene ja tiedä.
No, onneksi oli sen verran hauskaa tästä huolimatta, että suunnittelin jo ilmoittautumista kolmeen kisaan :o)
Kun Mikko Aaltonen voitti Ava:lla maailmanmestaruuden, kirjoitin jonnekin että hän jos kukaan on sen ansainnut!
Mikko on edelleen kaikkien menestyksien jälkeen yhtä nöyrä ja vaatimaton, yhtä ystävällinen tuntemattomalle aloittelijalle kun jollekin maailmanluokan gurulle joka häntä ihailee.
Tästä olisi monelle wannabe-tyypille opittavaa ;o)
3 kommenttia:
Onnea valioitumisesta!
Tuollaiset muka onnittelijat voi jättää omaan arvoonsa, vaikka ikävä kyllä niitä agilityn parissa riittää. Välillä itsekin mietin, haluanko sittenkään palata lajin pariin.
~jonna & malit
Grattis Anja och Pray!!
Sväng andra kinden till och glöm kommentarer som den.
Vissa har bara svårt med att andra lyckas.
Kämpa på.
Jessica, Katla o Mäkinen
Onnea taitavalle tupla-AVAlle!! Plääh plääh tuollaisille kommentoijille, ehkä se oli jotain käsittämätöntä miehistä huumoria. Niillä on kummiskin sua ikävä agikisoissa!;) Eivät vaan myönnä.
Lähetä kommentti